Vuodenvaihteessa sosiaalisessa mediassa kiersi video, joka sai ainakin omissa verkostoissani paljon vastakaikua. Video käsitteli milleniaalien (vuosien 1980-2000 välissä syntyneiden ”internet-ajan lapsien” ) vaikeuksia sopeutua työelämään. Vaikeudet oli johdettu neljään syyhyn: kasvatukseen, teknologiaan, kärsimättömyyteen ja ympäristöön. Kuulun itse tuohon ikäpolveen, joten koin aiheen kiinnostavana ja halusin perehtyä siihen hieman lisää.
Kasvatuksen kohdalla videolla puhuttiin ”epäonnistuneista kasvatusmenetelmistä”. Nuorille on uskoteltu kotona, että ”he pystyvät mihin vaan”, ”he voivat saavuttaa mitä tahansa” ja toisaalta heitä on palkittu pelkästä osallistumisesta. Työelämään siirryttäessä nuoret ovat joutuneet sopeutumaan hyvin erilaisiin realiteetteihin, mikä on ollut monelle vaikeaa, masentavaa ja johtanut itsetunnon laskuun. Työelämään siirtyminen aiheuttaa monelle nuorelle shokin, kun opitaan ettei yksin välttämättä kykenekään ihan mihin vain, eikä kaikkea olekaan mahdollista saada heti.
Kehitys kehittyy ja teknologian tuulimyllyä vastaan on turha tapella. Nopean kehityksen myötä myös ihmisten välinen kommunikaatio on muuttunut ja digitalisoitunut. On syntynyt sosiaalinen media, joka on etenkin nuorille hyvin keskeinen kommunikaatioväline. Tutkimukset ovat osoittaneet sosiaalisen median ja sieltä saatavien ”tykkäysten” olevan yhtä koukuttavia kuin alkoholi, nikotiini tai uhkapelaaminen. Myös koukuttavuuden syy on sama; sosiaalista mediaa käyttäessä ihmisen elimistö vapauttaa kehoon dopamiinia, joka tuo mukanaan hetkellisen hyvänolontunteen. Dopamiinilla on paljon hyviä vaikutuksia, eikä mielihyvän saavuttamisessa ole mitään pahaa. Dopamiinin pohjimmainen, biologinen tarkoitus on kuitenkin motivoida meitä saavuttamaan päämäärämme. Sen on tarkoitus palkita meitä asetettujen tehtävien suorittamisesta. Sosiaalisen median avulla meillä on mahdollisuus ”huijata” itsellemme dopamiinia, jolloin hankalammin tavoittavien maalien sinnikäs jahtaaminen ei tunnu yhtä houkuttelevalta. Sosiaalisen median käyttö vähentää myös perinteisempiä, kasvotusten tapahtuvia, sosiaalisia kanssakäymisiä. Näiden vähentyessä nuoret eivät enää opi samalla tavalla luomaan merkityksellisiä ihmissuhteita ja luottamaan muihin ihmisiin kuin aiemmin on totuttu. Ihmissuhteista tulee aiempaa pinnallisempia. Tästä johtuen stressaavissa tilanteissa, kuten uudessa työympäristössä, nuoret eivät enää tukeudu ystäviinsä, vaan he hakevat lohtua dopamiinista, jota on helposti saatavilla sosiaalisesta mediasta.
Nuorten kasvanut kärsimättömyys sitoutuu kahteen edellä mainittuun asiaan, kasvatusmenetelmiin ja teknologiaan. Milleniaalit ovat tottuneet saamaan kaikki heti. Sarjat katsotaan Netflixistä tuotantokausi kerrallaan, treffien sijaan mennään Tinderiin ja lempiruoka tilataan Woltista suoraan kotiin. Ennen työelämään siirtymistä ei ole jouduttu oppimaan kärsivällisyyttä ja vastoinkäymisiin reagointia. Ja kun hommat ei suju välittömästi, on helpompaa vaihtaa työtä ja todeta ”ettei työ tuntunut merkitykselliseltä” tai ”omalta jutulta”, kuin painaa sitkeästi tuulta päin. Monesti nuorten omat sosiaaliset piirit myös kannustavat ”välttämään oravanpyörää” ja näkevät pois kävelemisen rohkeutena ja merkkinä itsevarmuudesta.
Työympäristön harteille lankeaa näin ollen aiempaa suurempi vastuu nuorten kasvattamisesta ja koulimisesta. Monesti työpaikoilla ei auteta nuoria sopeutumaan uudenlaiseen rooliin. Ei välitetä heidän hyvinvoinnistaan vaan lyhyen tähtäimen voitoista, numeroista ja tuloksista. Ei ymmärretä, että he ovat kasvaneet erilaisessa maailmassa, erilaisten realiteettien ympäröimänä kuin aiemmat sukupolvet. Ei auteta heitä kehittämään omaa itsetuntoaan, yhteistyötaitojaan ja oppimaan pitkäjänteisen työn tuomasta menestyksestä ja hyvänolon tunteesta. On helpompaa todeta, että nuoret ovat ”pullamössösukupolvea”, kuin auttaa heitä sopeutumaan uuteen rooliin. Paitsi helppoa, välinpitämätön asenne on myös lyhytnäköistä ja pidemmän päälle tappiollista. Korkea vaihtuvuus työpaikalla nostaa työntekijöiden kortisolitasoja. Toisin kuin dopamiini, kortisoli ei tuo elimistöön hyvää oloa. Sen biologinen tarkoitus on nostaa ihmisen valmiustasoa ja valmistaa hänet kohtaamaan vaaran. Kortisoli on ollut ihmisen evolutionaarisen selviytymisen kannalta hyväksi. Pitkäaikaisesti vaikuttavana se kuitenkin aiheuttaa stressiä ja ahdistusta. Lisäksi kortisolin eritys sulkee ihmisen immuniteettijärjestelmän, minkä vuoksi jatkuva stressi ja ahdistus johtavat lisääntyneisiin sairauspoissaoloihin.
Yritysten ei tarvitse olla mielissään kasvaneesta vastuusta nuorten kehittämisessä ja koulimisesta. Heidän kannattaa kuitenkin hyväksyä tosiasiat ja kantaa kasvanut vastuunsa, sillä kaikki yritykset tarvitsevat kokemuksen lisäksi myös nuoruutta ja innovaatiota. Ne yritykset, jotka nostavat johtajuuden (leadership) itselleen keskeiseksi arvoksi tulevat houkuttelemaan työntekijöikseen parhaat osaajat ja menestymään tulevaisuudessa kilpailijoitaan paremmin. Johtajuus ei tarkoita samaa kuin esimiesasema, kuka tahansa voi olla omassa organisaatiossa johtavassa roolissa työnimikkeestä riippumatta. Johtajalle (leader) tärkeitä ja ominaisuuksia ovat kyky kuunnella, kommunikoida ja selvittää konflikteja. Johtavaan asemaan pääsee olemalla kiinnostunut työkavereistaan ja näkemällä hieman vaivaa tutustuakseen heihin. Ennen kaikkea johtajan pitää kuitenkin osata auttaa pyydettäessä, ja jopa tarjota apuaan pyytämättä. Johtajuus ei ole välttämättä synnynnäistä, se on päätös olla avuksi toisille. Auttamisesta hyötyy aina myös auttaja, sillä tutkimukset ovat osoittaneet, ettei mikään tuo ihmiselle samanlaista hyvänolon tunnetta kuin toisten auttaminen. Toisia auttaessaan ihminen tuntee merkityksellisyyttä ja täyttymystä (fulfillment), joka ei ole mitenkään muuten saavutettavissa.
Kuten sosiaalinen media, stressi ja ahdistus, myös toisten auttaminen aiheuttaa elimistössä kemiallisen reaktion. Se ei kuitenkaan vapauta elimistöön dopamiinia tai kortisolia vaan oksitosiinia. Oksitosiini ei tuo ihmiselle samanlaista hyvänolontunnetta kuin dopamiini, vaan paremman. Sen biologinen tarkoitus on synnyttää luottamusta, sitoutumista ja uskollisuutta. Oksitosiinin tuoma hyöty on vieläpä kaksinkertainen, sillä auttamisen seurauksena, sitä leviää paitsi auttajan, myös autettavan elimistöön. Lisäksi oksitosiini torjuu dopamiinin koukuttavia vaikutuksia (mistä johtuen AA:n viimeinen porras on toisen addiktin auttaminen).
Hyvän työilmapiirin kaava onkin siis loppujen lopuksi melko yksinkertainen: nostamalla johtajuuden ja muiden auttamisen keskiöön, organisaatiossa alkaa esiintymään entistä useammin oksitosiinia ja entistä satunnaisemmin kortisolia. Lisäksi työntekijöiden tarve huijata itselleen annos dopamiinia laskee ja halu yltää asetettuihin tavoitteisiin nousee. Tällöin sitoutuminen kasvaa, yhteenkuuluvuuden tunne lisääntyy, työilmapiiri paranee, vaihtuvuus pienenee, stressitasot alenevat ja sairauspoissaolot vähenevät. Toisin sanoen: kun C43H66N12O12S2 > C8H11NO2 + C21H30O5 –> sitoutuminen kasvaa. Työntekijöiden sitouttaminen on siis loppujen lopuksi melko yksinkertaista biologiaa.